Oman työkyvyn asettaminen etusijalle ei ole itsekkyyttä

Työelämäasiantuntijana juttelen päivittäin ihmisten kanssa, jotka pohtivat työnsä muokkaamista sairauden vuoksi. Keskusteluissa nousee yllättävän usein esiin sama huoli: Mitä työn muokkaaminen tarkoittaisi muulle työyhteisölle? Miten työt järjestyvät, lisääntyykö työkavereiden työmäärä tai vaikeutuuko esihenkilön työ? Kaiken tämän keskellä moni totuttelee muuttuneeseen työkykyynsä ja opettelee elämään sairauden tuomien muutosten kanssa. Olenkin viime aikoina pysähtynyt miettimään, miksi moni sairastunut kantaa niin paljon huolta työyhteisön arjen sujumisesta tilanteessa, jossa oman jaksamisen tulisi olla huomion keskipisteenä.

Muistan eräänkin keskustelun, jossa asiakas oli käynyt mielessään läpi useita vaihtoehtoisia tapoja järjestää tiimin työt, jos hän siirtyisi osa-aikatyöhön. Hän oli pohtinut, mitä tehtäviä voisi siirtää kollegoille ja kuka voisi ottaa vastuulleen keskeneräiset projektit. Keskustelun jälkeen jäin pohtimaan, miten paljon vastuuta hän olikaan ottanut itselleen jo ennen kuin oli edes ottanut mahdollista osa-aikatyötä puheeksi työnantajansa kanssa.

Oman jaksamisen pohtiminen saattaa tuntua itsekkäältä, vaikka juuri se voi olla paras vaihtoehto sekä oman hyvinvoinnin että koko työyhteisön kannalta. On hyvä muistaa, että työjärjestelyjen suunnittelu ei ole yksin työntekijän vastuulla. Hänen tehtävänään on kertoa tilanteestaan, työssä selviytymisen haasteistaan ja tuen tarpeistaan. Sen jälkeen ratkaisuja lähdetään etsimään yhdessä työnantajan, esihenkilön ja tarvittaessa työterveyshuollon kanssa.

Työelämäasiantuntijana olen huomannut, että moni sairastunut suhtautuu itseensä huomattavasti ankarammin kuin työkaveriinsa. Omat haasteet saattavat tuntua liian pieniltä tai tuen pyytäminen erityiskohtelulta. Entä jos tilannetta lähestyisikin toisesta näkökulmasta? Miten suhtautuisit työkaveriin, jolla tietäisit olevan työkykyhaasteita ja joka tarvitsisi tukea työssä selviytymiseen? Olisiko ensimmäinen ajatuksesi silloin, ettei asiasta kannata missään nimessä puhua tai ettei apua pitäisi pyytää? Todennäköisesti kannustaisit häntä ottamaan asian puheeksi ja hyödyntämään tarjolla olevaa tukea. Mielenkiintoista onkin, miksi omalla kohdalla ei toimita samoin. Auttaisiko, että sen sijaan että kysyy itseltään ”Miten muut pärjäävät, jos vähennän työaikaani” kysyisikin ”Miten minä pärjään, jos en vähennä työaikaani tai mitä tapahtuu, jos jatkan nykyiseen tapaan vielä vuoden?”.

Työssä jatkamisen tavoitteena ei ole pärjätä hinnalla millä hyvänsä, eikä kaikkea tarvitse ratkaista valmiiksi ennen kuin voi pyytää apua. Työ on monelle tärkeä osa elämää ja identiteettiä, mutta elämä on paljon muutakin kuin työtä. Siksi olisi tärkeää löytää itselle sopiva tapa tehdä mielekästä työtä niin, että voimavaroja jää myös muuhun elämään. Monelle muiden auttaminen on luontevampaa kuin itsensä auttaminen. Onneksi myös tätä taitoa voi harjoitella. Ja ehkä tässäkin pätee vanha sanonta: harjoittelu tekee mestarin.

Mukavaa alkanutta syksyä,

Maria

Luitko jo nämä?

Pysähtyneet joustamattomat työmarkkinat ja työnhakijoiden tuska

Monet pitävät tällä hetkellä tiukasti kiinni nykyisistä työpaikoistaan ja työelämän ulkopuolelta on vaikea päästä mukaan....

Oman työkyvyn asettaminen etusijalle ei ole itsekkyyttä

Työelämäasiantuntijana juttelen päivittäin ihmisten kanssa, jotka pohtivat työnsä muokkaamista sairauden vuoksi. Keskusteluissa nousee yllättävän usein...

Saako arkeen palata hitaasti?

Kesäloma on monelle vuoden odotetuin kohokohta. Se tarjoaa kaivatun hengähdystauon arjen kiireistä. Aikaiset aamuherätykset voi...